En ole poliitikko, en ole minkään puolueen jäsen, en ole toimittaja, en ole yhteiskuntatieteilijä, en ole terveydenhuollon enkä sosiaalialan ammattilainen. En ole opiskellut sen pahemmin valtio-oppia, talousteorioita kuin journalistiikkaakaan, en ole minkään alan asiantuntija. Minä olen kyllästynyt.
Olen kyllästynyt jatkuvasti arvojeni vastaiseen politiikkaan ja olen kyllästynyt julkisessa keskustelussa vallitseviin asenteisiin. Olen kyllästynyt siihen, miten tunnen jatkuvasti, etten voi vaikuttaa mitenkään asioihin, jotka koskevat minua, lähimmäisiäni, meitä kaikkia. Olen kyllästynyt tuntemaan itseni avuttomaksi. Olen kyllästynyt tuntemaan, että "näitä asioita tapahtuu, enkä minä sille mitään voi."
Minä seuraan, mitä päätetään ja kuka päättää, ja minulla on usein siitä mielipide. Minä närkästyn katsoessani uutisia ja suutun lukiessani lehtiä. Poliitikoksi en halaja, sillä närkästymisestäni en itselleni työtä kaipaa. Otan politiikan liian henkilökohtaisesti halutakseni uppoutua siihen kokopäiväisesti tai edes osa-aikaisesti. Yhteiskunnallinen mouhottaminen ja vouhkaaminen ja ympäröivän yhteiskunnan seuraaminen on minulle kuitenkin luontaista, sillä olen kiinnostunut vähän kaikesta ja etenkin siitä, mitä siitä kaikesta meille seuraa. En seuraa politiikkaa ilolla tai aatteen palolla. Minulle elämässä tärkeitä ovat ihan muut asiat. Seuraan politiikkaa, koska minun on pakko.
Rakas aviomieheni on joutunut jo kolme ja puoli vuotta yhtä soittoa kuuntelemaan palopuheitani yhteiskunnasta ja politiikasta ja pyhää närkästystäni siitä, mitä taas kerran on mielestäni päätetty, tehty tai sanottu väärin. Säästääkseni aviomiestäni ja toisaalta helpottaakseni omaa osattomuuden tunnettani minä teen nyt mitä valveutunut digikansalainen tekee: valitan tästä lähtien internetissä.
En kirjoita siksi, että olisin asiantuntija asioissa, joista kirjoitan, tai siksi, että tuntisin läpikotaisin aiheet, joista kirjoitan. Poliittiset päätökset vaikuttavat elämääni tiesinpä päätettävästä asiasta vähän tai paljon. Siksi puhetta politiikasta ja yhteiskunnasta ei voi jättää pelkästään poliitikkojen ja asiantuntijoiden käsiin.
Olen 30-vuotias helsinkiläinen nainen. Pidän tieteestä, kissoista ja ihmisistä. Silloin, kun en ole raivoamassa jostakin tai ottamassa selvää asiasta, joka saa minut raivostumaan, tykkään käyttää aikani perheen ja ystävien kanssa olemiseen, uusien asioiden oppimiseen, kirjoittamiseen ja kirpputorien koluamiseen. Helsinkiläisenä minua kiinnostavat luontaisesti kotikuntani asiat. Erityisesti minua kiinnostaa niin kunta-, eduskunta-, kuin EU-tasolla se, miten politiikassa tehtävät päätökset heikkoja kohtelevat. Erityisen suuren herneen nenääni vedän kaikista mielenterveysongelmaisiin kohdistuvista vääryyksistä. Minä otan henkilökohtaisesti jokaisen vuodepaikan ja euron, jonka poliitikot vievät niiltä, jotka niitä kaikkein eniten tarvitsevat. Valtion on oltava olemassa ihmistä varten.
Olen kyllästynyt jatkuvasti arvojeni vastaiseen politiikkaan ja olen kyllästynyt julkisessa keskustelussa vallitseviin asenteisiin. Olen kyllästynyt siihen, miten tunnen jatkuvasti, etten voi vaikuttaa mitenkään asioihin, jotka koskevat minua, lähimmäisiäni, meitä kaikkia. Olen kyllästynyt tuntemaan itseni avuttomaksi. Olen kyllästynyt tuntemaan, että "näitä asioita tapahtuu, enkä minä sille mitään voi."
Minä seuraan, mitä päätetään ja kuka päättää, ja minulla on usein siitä mielipide. Minä närkästyn katsoessani uutisia ja suutun lukiessani lehtiä. Poliitikoksi en halaja, sillä närkästymisestäni en itselleni työtä kaipaa. Otan politiikan liian henkilökohtaisesti halutakseni uppoutua siihen kokopäiväisesti tai edes osa-aikaisesti. Yhteiskunnallinen mouhottaminen ja vouhkaaminen ja ympäröivän yhteiskunnan seuraaminen on minulle kuitenkin luontaista, sillä olen kiinnostunut vähän kaikesta ja etenkin siitä, mitä siitä kaikesta meille seuraa. En seuraa politiikkaa ilolla tai aatteen palolla. Minulle elämässä tärkeitä ovat ihan muut asiat. Seuraan politiikkaa, koska minun on pakko.
Rakas aviomieheni on joutunut jo kolme ja puoli vuotta yhtä soittoa kuuntelemaan palopuheitani yhteiskunnasta ja politiikasta ja pyhää närkästystäni siitä, mitä taas kerran on mielestäni päätetty, tehty tai sanottu väärin. Säästääkseni aviomiestäni ja toisaalta helpottaakseni omaa osattomuuden tunnettani minä teen nyt mitä valveutunut digikansalainen tekee: valitan tästä lähtien internetissä.
En kirjoita siksi, että olisin asiantuntija asioissa, joista kirjoitan, tai siksi, että tuntisin läpikotaisin aiheet, joista kirjoitan. Poliittiset päätökset vaikuttavat elämääni tiesinpä päätettävästä asiasta vähän tai paljon. Siksi puhetta politiikasta ja yhteiskunnasta ei voi jättää pelkästään poliitikkojen ja asiantuntijoiden käsiin.
Olen 30-vuotias helsinkiläinen nainen. Pidän tieteestä, kissoista ja ihmisistä. Silloin, kun en ole raivoamassa jostakin tai ottamassa selvää asiasta, joka saa minut raivostumaan, tykkään käyttää aikani perheen ja ystävien kanssa olemiseen, uusien asioiden oppimiseen, kirjoittamiseen ja kirpputorien koluamiseen. Helsinkiläisenä minua kiinnostavat luontaisesti kotikuntani asiat. Erityisesti minua kiinnostaa niin kunta-, eduskunta-, kuin EU-tasolla se, miten politiikassa tehtävät päätökset heikkoja kohtelevat. Erityisen suuren herneen nenääni vedän kaikista mielenterveysongelmaisiin kohdistuvista vääryyksistä. Minä otan henkilökohtaisesti jokaisen vuodepaikan ja euron, jonka poliitikot vievät niiltä, jotka niitä kaikkein eniten tarvitsevat. Valtion on oltava olemassa ihmistä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti